Kirjoittaja NäilläNäppäimillä » 20.05.2026 12:01
Asuimme Turussa Itäinen Rantakatu 52:ssa puutalopihassa, joka sittemmin purettiin Sokerinrannan talojen alta. Vanhemmat olivat töissä silloisessa Crichton-Vulcanissa, "vulkaanilla", niin kuin Turussa sanottiin. Olin tuolla asuessa 3-7-vuotias.
Meillä oli hellahuoneasunto, keittiö ja kamari. Minulle oli tehty keittiön nurkkaan alkovi, johon mahtuivat sängyn lisäksi Tammen kultaiset kirjat, lelut ja lukulamppu. Siellä aarteideni joukossa viihdyin hyvin.
Vanhempani riitelivät ja huusivat pikkuasioistakin, itsekin olivat liian lapsia saadakseen lapsia. Lauantaisin tuli radiosta Nallekerho. Sitä tuli jonkun aikaa heti Markus-sedän ohjelman loppumisen jälkeen. Minä kuuntelin aina korva radiossa Nallekerhon. Määräsin vanhemmilleni, että Nallekerhon aikana minua ei saa häiritä mitenkään. Muistan juuri nuo sanat: ei mitenkään. Kumma kyllä, sain aina kuunnella Mikki-hiiren merihädät ja muut ihan rauhassa. Mutta välittömästi Nallekerhon jälkeen riitely ja huuto jatkui siitä, mihin se oli tauolle jäänyt.
Aika oli sodanjälkeistä uudelleenrakentamisen aikaa, kovaa ja työntäyteistä. Kenellekään ei jäänyt aikaa lasten paapomiseen. Siksi en tiedä, traumatisoiduinko heidän riidoistaan sen kummemmin. Olin kolme tai neljä, ja ajattelin, että olen tämän huushollin ainut selväjärkinen. Muistan juuri nuo sanat: ainut selväjärkinen
Niihin aikoihin, ihan pienenä, aloin nähdä tulevaisuuteni. Siinä tulisi olemaan paljon yksinäisyyttä, kysymyksiä, pettymyksiä. Myös ymmärsin, että ihmisiin ei voi luottaa, ei edes omaisiin. Pitää pärjätä omillaan niin pian kuin mahdollista. Luin paljon jo ennen kouluikää, olin pohdiskelija, joka toisinaan onneksi villiinnyin riehumaan niin kuin lapsen kuuluukin.
Olin oikeassa "profeetallisuudessani", elämä meni juuri niin kuin lapsena aavistinkin. Mutta pikkulapsen luja päätökseni: "täytyy pärjätä omillaan" on kantanut, ja olen kahlannut monet rapakot antamatta tappiolle periksi. Se on maksanut paljon.
Onneksi Jeesus valitsi minut varmaankin jo syntymästäni, ja sain 30-vuotiaana tehdä tietoisen valinnan elämäni luovuttamisesta hänelle. Otti paljon aikaa oppiakseni antamaan asioitani hänelle, mutta vuosikymmenet ovat olleet jänteviä treenejä hyvän paimenen johdossa.
Yksi oppimistani on, että minulla oli sittenkin ihan oikeanlaiset vanhemmat, olen kiitollinen heistä. Minä olin valittu heidän lapsekseen, ja kaikki mitä tapahtui, johti tietäni uskonratkaisuuni. Murheeni on, ettei heistä kumpikaan tullut ainakaan tunnustavaan uskoon.
Asuimme Turussa Itäinen Rantakatu 52:ssa puutalopihassa, joka sittemmin purettiin Sokerinrannan talojen alta. Vanhemmat olivat töissä silloisessa Crichton-Vulcanissa, "vulkaanilla", niin kuin Turussa sanottiin. Olin tuolla asuessa 3-7-vuotias.
Meillä oli hellahuoneasunto, keittiö ja kamari. Minulle oli tehty keittiön nurkkaan alkovi, johon mahtuivat sängyn lisäksi Tammen kultaiset kirjat, lelut ja lukulamppu. Siellä aarteideni joukossa viihdyin hyvin.
Vanhempani riitelivät ja huusivat pikkuasioistakin, itsekin olivat liian lapsia saadakseen lapsia. Lauantaisin tuli radiosta Nallekerho. Sitä tuli jonkun aikaa heti Markus-sedän ohjelman loppumisen jälkeen. Minä kuuntelin aina korva radiossa Nallekerhon. Määräsin vanhemmilleni, että Nallekerhon aikana minua ei saa häiritä mitenkään. Muistan juuri nuo sanat: ei mitenkään. Kumma kyllä, sain aina kuunnella Mikki-hiiren merihädät ja muut ihan rauhassa. Mutta välittömästi Nallekerhon jälkeen riitely ja huuto jatkui siitä, mihin se oli tauolle jäänyt.
Aika oli sodanjälkeistä uudelleenrakentamisen aikaa, kovaa ja työntäyteistä. Kenellekään ei jäänyt aikaa lasten paapomiseen. Siksi en tiedä, traumatisoiduinko heidän riidoistaan sen kummemmin. Olin kolme tai neljä, ja ajattelin, että olen tämän huushollin ainut selväjärkinen. Muistan juuri nuo sanat: ainut selväjärkinen :smile:
Niihin aikoihin, ihan pienenä, aloin nähdä tulevaisuuteni. Siinä tulisi olemaan paljon yksinäisyyttä, kysymyksiä, pettymyksiä. Myös ymmärsin, että ihmisiin ei voi luottaa, ei edes omaisiin. Pitää pärjätä omillaan niin pian kuin mahdollista. Luin paljon jo ennen kouluikää, olin pohdiskelija, joka toisinaan onneksi villiinnyin riehumaan niin kuin lapsen kuuluukin.
Olin oikeassa "profeetallisuudessani", elämä meni juuri niin kuin lapsena aavistinkin. Mutta pikkulapsen luja päätökseni: "täytyy pärjätä omillaan" on kantanut, ja olen kahlannut monet rapakot antamatta tappiolle periksi. Se on maksanut paljon.
Onneksi Jeesus valitsi minut varmaankin jo syntymästäni, ja sain 30-vuotiaana tehdä tietoisen valinnan elämäni luovuttamisesta hänelle. Otti paljon aikaa oppiakseni antamaan asioitani hänelle, mutta vuosikymmenet ovat olleet jänteviä treenejä hyvän paimenen johdossa.
Yksi oppimistani on, että minulla oli sittenkin ihan oikeanlaiset vanhemmat, olen kiitollinen heistä. Minä olin valittu heidän lapsekseen, ja kaikki mitä tapahtui, johti tietäni uskonratkaisuuni. Murheeni on, ettei heistä kumpikaan tullut ainakaan tunnustavaan uskoon.
